Viime viikolla juhlittiin halloweenia, tuota monessa jenkkilän osavaltiossa pakanalliseksi tuomittua saatananpalvontajuhlaa. Oli todella älytöntä kokea se materialismin määrä, mitä tähän parin päivän tapahtumaan kuuluu.
Ihmiset törsäävät älyttömiä summia pelkästään halloween-pukuihin. Itsekin päädyin tuhlaamaan pitkän pennin kauniin naisen asukokonaisuuteeni. Toiseksi omakoti-/rivitalojen pihat täyttyvät erilaisesta krääsästä; roinaa löytyy aina hautakivistä ilmapuhaltimen avulla ilmassa liehuviin aaveisiin.
Ja Kiina käärii fyrkat.
Itse juhlinta sujui kohtuu hyvissä merkeissä. Kokoonnuimme vaihtariporukalla syömään burritoja ja nauttimaan virvokkeita. Jossain vaiheessa iltaa kohtasimme taas sen karun tosiasian, että porukka pitäisi saada ulos asunnosta ja lopulta löysimmekin itsemme tupaten täyteen ahdetulta Granville Streetiltä (isoin baarikatu täällä). Yökerhot olivat tietenkin jo aivan täynnä ja lopulta päädyimme $20 köyhempinä vähän enemmän kahvila/ravintola -tyyliseen ratkaisuun. Eipä siinä, jotenkin sitä iltaa piti jatkaa. Tosiaan päädytpä mihin tahansa halloweenina, sisäänpääsyhinnat ovat vähintään $20 luokkaa.
Ja ravintoloitsijat käärivät fyrkat.
Vähän ikävämpi episodi seurasi eilen sunnuntaina. Päätimme pitkästä aikaa käydä Miian kanssa ulkoilemassa Stanley Parkissa. Viisaina päätimme tällä kertaa antaa paikallisille pesukarhuille muutaman viinirypäleen. Itse tietenkin innostuin hommasta liikaa ja tarjosin eräälle karvaturrille rypälettä suoraan kädestä. Tämän johdosta sain pienen naarmun peukalooni elukan terävistä hampaista.
Kävin pesemässä kädet ja annoin asian olla. Illalla tarina sai uuden käänteen, kun satuin kirjoittamaan tästä välikohtauksesta rivillisen Face Bookiin. Gloria koulun KV-toimistosta vastasi kysymällä, olenhan käynyt lääkärissä ja että pesukarhuilla voi olla rabiesta.
Eipä ollut tullut mieleenikään. Suuntasimme siis läheisen sairaalan, jossa peukku tutkittiin melko läpikotaisesti ja käsivarteen piikitettiin jäykkäkouristusrokoite. Rabieksesta ei kuulemma tarvinnut huolehtia.
Kotiin päästyämme kuitenkin selvisi, että 2004 kyseisessä puistossa rabiesta on tavattu. Lisäksi aamulla sain puhelua kotipuolesta asian tiimoilta; Pohjois-Amerikassa yksi yleisimpiä rabieksen levittäjiä ovat pesukarhut.
Eipä siis muuta kuin kiireen vilkkaan selvittämään, mistä sitä rokotetta nyt saisi (pureman jälkeen viiden rokotteen sarja pitäisi aloittaa 24h sisällä tapaturmasta). Lopulta monien puheluiden ja terkkarikäynnin jälkeen täällä on joka paikasta todettu, ettei rabiesta esiinny pesukarhuilla British Columbian alueella (johon siis Vancouverkin kuuluu).
Eli ei muuta kuin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Täytyy kuitenkin sanoa, että hieman ikävä fiilis tulee siitä, kun pelkää saaneensa (vaikkakin todella pienellä todennäköisyydellä) tartunnan tappavasta taudista (käytännössä kaikki sairastuneet kuolevat). Pitänee nyt vain uskoa paikallisia viranomaisia. Lisäksi olkoon tämä hyvä opetus siitä, että vaikka ne pandat ja oravat ja pesukarhut ja vaikka mitkä olis ihania karvaturreja, ne ovat kuitenkin kaikki läpeensä pahoja eikä niillä ole sielua – eivätkä ne pääse taivaaseen.
Vielä tähän loppuun haluan mukailla Michael Mooren Sicko -elokuvaa ja todeta, että paikallinen terveydenhuolto tuntuu toimivan hyvin. Itse tunnen ainakin tulleeni kohdelluksi varsin hyvin ja hoitoon on päässyt nopeahkosti. Katsotaan nyt vielä kuitenkin, minkälaista laskua seuraa perästä – sairaalan setä antoi vähän ymmärtää, ettei mitään laskua tule. Go Canucks Go!
Posts
0 comments:
Post a Comment